Arvostan

Ysiluokan etiikan tuntien innoittamana kerron teille omista arvoistani. Tämä ei ole kaikenkattava selonteko, vaan pintaraapaisu, josta voi lähteä liikkeelle.

Kaikki lähtee ihmisyydestä, jokaisen ihmisen arvosta ja inhimillisyydestä. Haluan edistää näiden toteutumista niin yleisellä tasolla kuin omassa arjessakin. En halua asetella ihmisiä mihinkään arvoasteikkoon, vaan kohdata heidät sellaisena kuin he ovat. Omalla esimerkillä ja käytöksellä on todella paljon merkitystä, tapahtuipa se sitten livenä tai somessa. Paljon arvostamani Mielenterveyden keskusliiton toiminnanjohtaja Olavi Sydänmaanlakan sanoin: ”Arvoja ei voi opettaa, ne tarttuu.”

Oikeudenmukaisuutta ja reiluutta joudun miettimään melkein joka päivä, sillä olen tarkkojen teini-ikäisten silmien valvonnassa. Monesti se vaatii työtä, sillä olisi aika helppo keskittyä vain muutamaan huomionkipeimpään. Tätä voi soveltaa lähes kaikkialle muuallekin yhteiskuntaan. Esimerkkejä voisi keksiä lukuisia.

Avoimuus on mielestäni eräs muoto oikeudenmukaisuudesta. Mikäli pyritään pimittämään joitakin asioita tai kerrotaan osatotuuksia, kaikilla ei ole samanlaista mahdollisuutta tietää, osallistua tai vaikuttaa. Se on eräänlaista vallan väärinkäyttöä. Monesti avoimuuden lisääntyminen ei vaadi mahdottoman suuria ponnistuksia sen toteuttajilta. Kyse on enemmän siitä vaivasta, jonka haluaa nähdä. Se kertoo kaikille osapuolille, että heitä arvostetaan.

Neljänneksi arvostan työtä. Hyvin tehty työ palkitsee tekijänsä ja on arvokasta koko yhteiskunnan kannalta. Menneinä aikoina työn merkitys oli näkyvä ja konkreettinen. Jos ei viljellyt maataan, leipää ei ollut pöydässä. Nykyäänkin työn tarkoitus on tuoda leipä pöytään, vaikka moni tekee sellaista työtä, jossa viljely on muuttunut joksikin paljon abstraktimmaksi. Erityisesti arvostan työtä, josta näkee, että sen tekijä on tehnyt parhaansa. Myös vapaaehtoistyö on tosi tärkeää. Se on eräänlainen tukitoimi, niin tekijälleen kuin niille, jotka nauttivat työn tuloksista.

Viimeisenä lähimmäisyys. Sillä on tärkeä arvo kaikkina aikoina. Lähimmäiset voivat olla sukulaisia tai muita läheisiä, mutta jokaisella meillä on lähellämme ihmisiä, joita ei saa unohtaa. 

Tieto lisää tuskaa

Maapallomme on täynnä huolia ja murheita. Lama vaivaa ja varsinkaan Suomi ei tunnu pääsevän sen kourista. Ilmastonmuutos etenee. On pahoinvointia, joka vaivaa yhteiskuntaamme ja maksaa paljon kaikille. Jos alamme korjata yhtä ongelmaa, onko se pois toisen asian hoitamisesta?

Ennen ei tiedetty, että tupakka on vaarallista, että autoista ja lentokoneista tulee haitallisia päästöjä, että jääkaapeissa ja pakastimissa on otsonikerrosta tuhoavia myrkkyjä, istuminen ei sovi ihmiselle tai että turpeen hiilidioksidipäästöt ovat kivihiiltäkin suuremmat. Mitä yhteiskunnan tai valtion tulee näille asioille tehdä? Edistää sitä, että toimitaan uuden tiedon valossa, vaikka se ei tuntuisi mukavalta. Usein muutoksen on tapahduttava vähitellen, mutta määrätietoisesti. Kertarysäys aiheuttaisi monia uusia ongelmia.

Jos uusiutumattoman energian käyttö lopetetaan Suomessa heti, suuri joukko kansalaisia ja yrityksiä jää ilman energiaa. Jos ihmisiä kielletään istumasta työpaikoillaan ja kouluissaan, osa keksii uuden työskentelyasennon ja toiset ryhtyvät lakkoon. Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen vaatii uusia energiamuotoja, joiden hyödyntämisessä on jo nyt Suomessa osaamista. Moni saattaisi itsekin keksiä jonkun uuden idean tarvitsemansa energian tuottamiseen ja haluaisi myydä ylijäämät muille. Sellaista toimintaa tulee tukea.

Hyvinvoinnin lisääminen vaatii rohkeita ratkaisuja, ei itkua menneiden aikojen perään. Se lisää työtä, toimeentuloa ja sitä myötä myös verotuloja, joilla voidaan tukea tulevaisuuden kansalaisia eli lapsia ja nuoria. Emme varmasti halua jättää heille maailmaa, jonka viljelyn ja varjelun olemme hoitaneet huonosti.

Pidetään huolta! Ratkaisun avaimet ovat käsissämme!

Koulutusvaalit?

Vaikka oman alani ammattijärjestö ja muutama opettajakollega on yrittänyt saada aikaan keskustelua opetuksesta ja koulutuksesta, ei tuloksena ole ollut mitään kovin kummoista. On puhuttu hieman opetusteknologiasta ja maksimiluokkakoosta. Jossakin vaalikoneessa oli perinteinen kysymys koulukurista. Eikä kukaan halua säästää koulutuksesta, tietenkään.

Kovin väärin ei suomalaisissa kouluissa ole tehty, jos edelleen keikumme monien mittarien mukaan maailman kärkijoukoissa. Tiedän, tiputusta on tapahtunut ja maailma muuttuu kovaa vauhtia. Osa oppilaista ja kouluista putoaa kyydistä, vaikka suurella osalla menee hyvin. Opettajana voisin sanoa, että  ”hyvät oppii opetuksesta huolimatta”. Kärryiltä tippuneet tai tippumassa olevat tarvitsevat monesti tehostettua tai erityistä tukea (esimerkiksi erilaisia erityisopetuksen muotoja), oppilashuollon palveluita (terveydenhoitaja, kuraattori) tai heillä on asiakaskontakti lastensuojelun kanssa. Hyvä niin, sillä minulla ei opettajana ole ammattitaitoa eikä aikaa kuin opettamiseen ja kasvattamiseen. Se, mihin lainsäätäjänä haluaisin puuttua, on yhteydet näiden tahojen välillä. Edelleen tuntuu olevan niin, että tärkeintä on asioiden ja päätösten salailu vaitiolovelvollisten virkamiesten välillä. Terveydenhoitaja ei näe Wilma-järjestelmästä, kuinka paljon poissaoloja oppilailla on. Opettajalle kerrotaan oppilaan tai perheen lastensuojelukontaktista vain, jos on pakko tai perhe itse ottaa sen esille. Jos halutaan, että lapset voivat hyvin ja oppivat koulussa, osa heistä tarvitsee näitä tukitoimia. Mutta niistä ei ole hyötyä, jos tieto eri tahojen välillä ei kulje riittävästi tai sitä ei saa käsiinsä.

Koulun sisälläkin saattaa olla tiedonkulun esteitä. Erityisopettajat ja luokan/aineenopettajat eivät ehdi tai muusta syystä heillä ei ole mahdollisuutta keskustella (yhteisten) oppilaidensa oppimisesta tai käytöksestä. Monesti tämä ei ole kiinni edes rahasta, vaan siitä, johdetaanko koulua siten, että kannustetaan yhteistyöhön. Tarvitaan yhteisesti sovittu aika ja paikka keskustelulle. Opetusala on edelleen yksinpuurtajien. Mutta kukaan opettajakaan ei kuitenkaan kai usko selviävänsä yksin sekä yleisestä että tehostetusta tuesta, joita oppilaille tulisi antaa?

Entäs sitten se luokkakoko? Haluaisin tietenkin, että kaikki saisivat opetusta mahdollisimman pienissä ryhmissä, mutta en lähtisi määrittelemään maksimikokoa. Syy on yksinkertainen. Koulussa on parhaat asiantuntijat miettimään erilaisia järjestelyitä, joilla vähän isompikin ryhmä voidaan jakaa monilla tunneilla pienempiin osiin ja lisätä samanaikaisopetusta erityis- tai muun opettajan toimesta. Minusta olisi tuhlausta, jos maksimiluokkakooksi olisi sovittu 24 ja sitten jokin ikäluokka olisikin kooltaan 26 ja tehtäisiin kaksi kolmentoista oppilaan luokkaa.

Viimeiseksi teknologiasta, jota kohtaan minulla ei ole mitään erityisen suurta intohimoa. Se ei ole autuaaksitekevä Suomen koulutuksen pelastaja, vaan nykyaikainen väline, jota oppilaiden tulee oppia käyttämään omassa oppimisessaan. Myös minun. Kannatan sitä, että kouluissa käytetään monipuolisia menetelmiä. Ehdottomasti tarvitaan myös yhteistyötaitoja, joiden opettelemiseen koulu on paras paikka näille tulevaisuuden kansalaisille. Jos kansanedustajana saisin päättää, haluaisin siitä arvosanan todistukseen jokaiselle peruskoulun oppilaalle. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu.

Asiantuntijoita

Olin viime viikolla ympäristöjärjestöjen järjestämässä energia- ja ilmastopaneelissa seuraamassa panelistien keskustelua ja itsekin osallistuin ”hiillostamalla” yhtä panelistia kysymyksilläni. Yleisö oli pullollaan asiasta kiinnostuneita ja myös varmaankin asiantuntijoita, vähintään maallikkopohjalta. Itse tunsin oloni jotenkin orvoksi, vaikka olen mielestäni ollut yleisellä tasolla jonkin verran perillä energia- ja ilmastokysymyksistä.

Jäin miettimään sitä tiedon ja tietämättömyyden määrää, joita vanhoilla ja uusilla poliitikoilla on eri kysymyksissä. Itselle tutuissa aihepiireissä voi vedota omaan asiantuntemukseen ja muodostaa näkemyksensä sen pohjalta, mutta monesti on vain luotettava asiantuntijoihin. Tuossakin paneelissa käväistiin muutamaan kertaan niin hankalissa energiantuotantokoukeroissa, että humanisti oli pihalla kuin kevätauringon sulattama lumiukko.

Mutta perehtymällä pääsee pitkälle. Olen oppinut taas monen monta uutta asiaa vaalien lähestyessä, toivottavasti tekin!

Ajan tasalla

Tästä päivästä on tasan kaksi kuukautta eduskuntavaaleihin. Siksi on aika päivittää hieman tilannetta ja todeta, että olen ehdokkaana Helsingissä.

Viime kerralla ehdokkaana ollessa (kuntavaalit) oli kyse paikallisista asioista. Nyt on kyse koko maasta, Suomen tulevaisuudesta. Tosin muillakin tahoilla on vaikutusvaltaa Suomen tulevaisuuteen, ja toivonkin, että jokainen voisi osallistua omalta osaltaan näihin talkoisiin. Työssäkäyvä, opiskelija, eläkeläinen, yrittäjä ja poliitikko. Kun tekee parhaansa siinä missä on, se riittää. Ja paras tuloshan syntyy, kun ihmiset ja eri tahot tekevät yhteistyötä, kannustavat, auttavat ja joustavat toisen parhaaksi.

On myös todettava, että historiankirjoihin on edellisten vaalien jälkeen kirjoitettu sellaisia lukuja, jotka on päätöksenteossa otettava vakavasti. Synkkyyteen ei ole syytä vaipua, vaan tartuttava rohkeasti ja ennakkoluulottomasti toimeen. Erilaiset rakenteet, jotka on luotu hyvää palvelemaan, vaikeuttavat monen työtä ja aiheuttavat kansalaisille turhia mutkia matkaan. Ne myös maksavat. Esimerkki voisi olla omasta työstäni, jossa näen edelleen parantamisen varaa tiedonkulussa ja muussa yhteistyössä eri toimijoiden välillä. Tiedän, että samoin on muuallakin julkisella sektorilla.

Oma lempipuheenaiheeni, lapset ja nuoret, ovat tulevaisuuden kansalaisia, veronmaksajia ja myös päättäjiä. Onko politiikassa ajateltu riittävästi heitä vai mietitty vain lyhytnäköisesti eteenpäin? Erityisesti kiinnostaa se, antaako suomalainen koulujärjestelmä heille edelleen riittävät valmiudet tulevaisuuden elämään ja työelämään? Pitäisikö peruskoulu päivittää versioon 2.0 eli pitää tarpeelliset ja toimivat osat, mutta uudistaa esimerkiksi hyvin oppiainekeskeinen koulunkäynti?

Viimeiseksi on sanottava vielä yksi asia lapsista, nuorista, tulevaisuudesta ja rahasta. Olisi mukava tehdä vaalilupaus, jossa luvataan rahaa tulevaisuuteen. Mutta olen talousasioissa nuukailija ja realisti, itsekin asuntovelallinen. En siksi halua enkä voi ottaa sitä riskiä, että eläisin muuten velaksi ja makselisin joskus tulevaisuudessa. Ja näin on myös julkisen talouden osalta. Realiteetit on huomioitava ja heikoimmista on pidettävä huolta, mutta velkaa ei voi ottaa enää lisää ja antaa tulevien sukupolvien maksettavaksi.

Tässä päivitettynä ajatuksia, jotka saivat minut lopulta ryhtymään ehdokkaaksi. Lisää myöhemmin!

Kynnys

Tiedättekö sen tunteen, kun on siirtänyt jonkin asian tekemistä monta kertaa eteenpäin ja huomaa tehneensä niin taas? Ja mitä useammin ja kauemman sitä siirtää, sitä vaikeammaksi asian tekeminen tulee. Minun päässäni siis on se vaikeus. Ei se oikeasti niin vaikeata olisi.

Ensin vaalien jälkeen tuntui, että nyt ei ole mitään sanottavaa enkä jaksa kirjoittaa. Että odotan inspiraatiota, kirjoitan kun on jotakin sanottavaa. Mutta ei minulle tule inspiraatioita, tiedän sen kyllä. Kirjoittaa voi, vaikka ei olisi niin asiaakaan. Pystyn puristamaan tekstiä typerästäkin aiheesta, jos vain haluan.

Kynnys voi kasvaa korkeaksi monella elämän osa-alueella. Ei saa lähdettyä lenkille. Uusi harrastus tuntuu liian pelottavalta. Puhelimen näppäimistöstä saa tarttuvan taudin, kun pitäisi soittaa ja järjestellä asioita. Keskeneräinen työprojekti odottaa viimeistä minuuttia. Vanha kaveri odottaa soittoa.

Minun kynnykseni voi olla sinulle helppo ylittää ja päinvastoin. Ja miten helpottunut ja itsensä voittanut olo onkaan, kun kynnys on ylitetty. Itse asiassa molempien jalkojen ei tarvitse edes astua yli, riittää että on aloittanut. Laittanut valmiiksi lenkkikamat päälle. Tehnyt suunnitelman projektin toteuttamiseksi. Voi oikeastaan hymyillä itselleen, koska tajuaa, miten pienestä asiasta olikaan kysymys.

Mutta sanotaan nyt sitten vaikka niin, että tämä oli vain luova tauko. Se on ehkä itsensä huijaamista, mutta mitä sitten. Pääsin kynnyksen yli.

Keltanokka liikenteessä

Kun ekaluokkalaiset menevät syksyisin kouluun, heidät varustetaan Keltanokka liikentessä -lippiksillä ja muilla huomiota herättävillä varusteilla. Pikkuinen koululainen on kokematon koulumatkailija ja siksi muiden liikenteessä kulkevien on syytä pitää silmät auki.

Minulta on muutamaan kertaan kysytty vaalikampanjan aikana mahdollista kokemusta valtuustotyöskentelystä. Vastauksena olen kertonut, että kokemusta ei vielä ole, mutta jatkoksi olen yleensä kertonut, että minulla on kyllä kokemusta esimerkiksi ylioppilaskuntatoiminnasta ja että joudun työssäni jatkuvasti uusien haasteiden eteen. On osattava ottaa selvää ja perehtyä.

Kokemus on hyvä asia. Tokaluokkalainen liikenteessä on taatusti pienempi turvallisuusriski itselleen ja muille kuin ekaluokkalainen. Mutta kokemusta ei tule, jos ei laiteta kulkemaan itse, opettelemaan ja kokeilemaan taitojaan käytännössä.

Todelliset vaikuttamiskokemukseni ovat opiskeluajoilta, jolloin olin opiskelijaedustajana tiedekuntaneuvostossa ja avoimen yliopiston johtokunnassa. Ne ovat nimenomaan kokemuksina arvokkaita, en voi sanoa saaneeni mitään erityistä aikaan. Ne näyttivät myös, mikä merkitys valmistelutyöllä on. Toisessa kaikki oli hyvin huolella valmisteltua, eikä meiltä edes tuntunut odotetun keskustelua – ei professoreilta eikä opiskelijajäseniltä. Toisessa esittelijöiden perustelut olivat joskus vähän jänniä, minkä taustalta löytyi seikkoja, joiden vuoksi jouduimme muutaman kerran todella käyttämään meille annettua valtaa. Toki kyse oli myös koosta. Edellisessä oli kyseessä suuri ja toisessa pieni organisaatio sekä valmistelijakaarti.

Summa summarum. Helsingin kokoisessa kaupungissa on todellakin perehdyttävä huolella asioihin ja pyydettävä kokeneemmilta apua päätöksiä tehtäessä. Aloitin perehtymisen vaaliteemoja miettiessäni ja olen näiden kuukausien aikana oppinut monen monta uutta asiaa. Ja oppiminen jatkuu – väitän olevani siinä vieläpä sangen hyvä. Onneksi keltainen lippalakki näkyy kauas!